22 vuoden aikana ehtii oppimaan aika paljon. Sen elämä on minulle osoittanut. Niin hyvässä kuin pahassakin. Voin tähän väliin todeta, että elämänkoulu on tosiaankin olemassa. Elämä antaa, mutta se myös ottaa. Kuitenkin kaikki opetukset ovat aina olleet toinen toistaan suurempia. Tasan vuosi taaksepäin, elokuun samaisena päivänä, sain elämäni lyhyimmän ja samaan aikaan hirvittävimmän puhelun. Puhelun, joka jätti suuren aukon perheemme jokaisen jäsenen sydämeen. Perheemme suurin yhdistävä tekijä, isoäitini, oli poissa keskuudestamme. Yhteystiedoistani löytyy edelleen numero. Muutaman kerran olen meinannut tämän vuoden aikana soittaa hänelle, tajuten kuitenkin samalla, ettei luultavasti kukaan lukuisista soittoyrityksistäni huolimatta tule vastaamaan. Ikävä on suuri, mutta muistot ovat sitäkin suuremmat. Jos voisin isoäidille muutaman sanan sanoa sanoisin hänelle hänen opettaneen paljon. Hän opetti, että elämä saattaa koetella sanan kirjaimellisessa merkityksessä, mutta jokaises...