En voi kertoa, kuinka monta kertaa olen tähän kysymykseen vastanut. En pelkästään nimelläni, kuten kysymyksestä voikin ensisijaisesti olettaa. Olen monesti miettinytkin vastauksen paitaan painattamista. Isolla mustavalkoisella tekstillä "SYNTYNYT SUOMESSA". Kaksi sanaa, jotka voisin vain näyttää kysymyksen kysyjälle.
"... ja sinä olet..?" "Kyllä, adoptoitu Suomeen." Hmmm... tämä menisi läpi ilman lisäkysymyksiä, oletan.
Tämä kielikysymys -ilmiö on itselläni tullut hyvin suuresti esille tilanteessa kuin tilanteessa viimeisten vuosien aikana. Lapsena suomen kielen taidon alkuperää ei kyselty niinkään paljon, sillä lapsena oletettiin jollain tapaa ehkä kieliosaamisen olevan vähintäänkin hyvä. Aikuisena tilanne on hieman toisenlainen. Ihmetellään ääneen, pohditaan hetki minun puolesta ja tämän jälkeen kysytään.
Nykyään tosin vastaus tulee niin rutiinilla, että enää en edes muista ajatella toisella tapaa. Osaan jo täydentää pienehkön kiusallisen hiljaisuuden aiheuttaman lauseen. Nuorempana ei tähän näin useasti ole tulllut törmätty. Aikuisiällä nyt enemmänkin. Joka toinen päivä. Ainakin vähintään.
Elämä on. Sitä se nyt vain yksinkertaisesti on. Vastaa nyt samaiseen kysymykseen aina uuteen ihmiseen törmätessäsi. Voin luvata, että tulisi vastaan itse kullekin teistä jo alkuvaiheissa. Välillä olen tosin miettinyt ihan leikiksi heittämistä vastauksen suhteen. Ajatusleikki vastaamisesti ihan mitä sylki suuhun tuo, on hyvin houkuttelevaa. Vaihtelunhan sanotaan virkistävän, eikö? Sitä virkistystä tähän hommaan nimittäin kaipailen.
"... ja sinä olet..?" "Kyllä, adoptoitu Suomeen." Hmmm... tämä menisi läpi ilman lisäkysymyksiä, oletan.
"... ja..?" "Tulin Suomeen pari vuotta sitte. Olen vain kielinero ja Suomen kieli erittäin helposti opittava kieli." Uppoisikohan tämä edes ensialkuun?
"... oletko kuinka kauan täällä asunut?" "Ööö, odotappas. Kuinka monta vuotta syntymästäni onkaan?" Tähän ehkä voisin saada jopa järkevän vastauksen ja tästä voisi kehkeytyä kunnon keskustelu.
"Mistäpäin oletkaan tänne tullut?" "Tuolta Espoon suunnalta lähdin liikkumaan." "Eiku, tarkoitin alkuperää? Mistäpäin olet alunperin tullut?" "Aaaa, no tuota Jorvista. Juu, Espoon Jorvista tosiaankin alunperin. En oikein huonetta muista." Tämä olisi ehkä muutan hyvä, mutta pokerinaamaa en omista enkä usko mahdollisuuksiini vetää tätä keskustelua naama peruslukemilla.
Vaikka mieli vetää hieman yli laidan olisi suuri, yritän pitää itseni asiallisena. Ainakin toistaiseksi.
Tämä kielikysymys -ilmiö on itselläni tullut hyvin suuresti esille tilanteessa kuin tilanteessa viimeisten vuosien aikana. Lapsena suomen kielen taidon alkuperää ei kyselty niinkään paljon, sillä lapsena oletettiin jollain tapaa ehkä kieliosaamisen olevan vähintäänkin hyvä. Aikuisena tilanne on hieman toisenlainen. Ihmetellään ääneen, pohditaan hetki minun puolesta ja tämän jälkeen kysytään.
Ristiriitaisen tästä tilanteesta tekee kuitenkin se, että on ihmisiä, jotka vilpittömästi tarkoittavat tätä vain kysyäkseen. En toki heitä halua moittia. Sitten on myös niitä, jotka vähättelevät ja hieman negatiivissävytteisesti kysyvät tämän. Huomaan välillä myös, kuinka kuvani toisen silmien edessä muuttuu oletetusta osaamattomasta ihmisestä ylistettäväksi ihmeeksi. Kaikki tämä vain sen takia, että osaankin yhtäkkiä kielen. Enkä vain pelkästään osaa kieltä vaan, kuten minulle on hyvin useasti sanottu, minulla ei ole minkäänlaista aksenttia. Pieni fun fact: aksenttia ei tule, jos ei ole ehtinyt muualla elämäänsä viettää :)
En usko olevani ainut tätä asiaa pohdiskeleva. Mietin monesti yksikseni, kuinka niinkin yksinkertainen asia kuin kieli voi määritellä niin paljon ihmisarvoa ja oletusta ihmisestä?
Lapsissa monesti ihailen sitä, kuinka kaikkien keskinäinen sopusuhtainen ymmärrys on käsinkosketeltavaa. Lapset eivät mieti yhteisen kielen etsimistä. He eivät tee olettamuksia tai omaa ennakkoluuloja. Yhteinen kieli on aina siellä mistään riippumatta. Tätä enemmän aikuisten keskuuteen, kiitos <3
- Khadra
Kommentit
Lähetä kommentti