KIITOS SAMOIN

Tekisi mieli sanoa aina, kun kuulen ”sinähän puhut erittäin hyvin suomea.”. ”Missä olet oppinut puhumaan noin sujuvasti suomea?”. Tämä kielikysymys on ollut erittäin monta kertaa pinnalla arjessani. Jospa availen tätä hämmentävää kaksikielisyyttäni.

Ensimmäinen oppimani kieli oli äidinkieleni somalian kieli. Vaikka kumpikin vanhemmistani puhui ja ymmärsi suomen kieltä todella hyvin, puhuttiin meillä kotona täysipäiväisesti somalian kieltä. Muistan vielä hyvinkin tarkasti, kuinka minulla oli käytössäni vihko, jonka avulla harjoittelin isäni kanssa somalian kielen aakkosia ja erilaisia sanoja. Olen aina rakastanut tarinoita ja koska toisten kertomat tarinat eivät riittäneet eikä niitä välttämättä aina saanut toisteltua, halusin oppia lukemaan itsekseni kirjoja. Näin opin jo 4 –vuotiaana lukemaan somaliaksi. Päiväkodin aloitin 5 –vuotiaana osaamatta yhtäkään lausetta suomeksi. Muistan, kuinka olin opetellut ulkoa vastaamaan oikein kahteen tutustumisen kannalta kriittisimpään kysymykseen ”Mikä on nimesi?” ja ”Kuinka voit?”. Harjoittelusta huolimatta vastasin näihin juuri päinvastaisesti. Reippaana 5 –vuotiaana en osannut kuitenkaan jäädä tätä asiaa harmittelemaan vaan elämä jatkui eteenpäin! Leikit ja ystävystyminen onnistuivat ilman yhteistä kieltäkin, joten mikäpä siinä.

 

Tuli peruskoulun aika ja keskustelut äidinkielen ja s2 –tuntien välillä alkoivat. Pitkien keskustelujen ja pohdintojen jälkeen päädyin kolmannella luokalla s2 –tunneille, joiden oli sanojen mukaan määrä kehittää suomen kieltäni ja auttaa minua tulevaisuuden kannalta. Yläkoulun aikana huomasin kuitenkin, että vanhat aiemmin minua jollain tapaa hyödyntäneen tunnit eivät lisänneet suomen kieleeni mitään uutta vaan tunnit kävivät jatkuvasti toinen toistaan helpommiksi. Kahdeksanteen luokkaan asti todistuksessani luki 10 s2 –tunnin kohdalla, enkä koennut saavani mitään irti tunneista. Yhdeksännellä luokalla sain tarpeekseni näistä tunneista ja halusin ottaa selvää äidinkielen tunneista. Vaikutti siltä, että siellä olevat luokkatoverini saivat jonkinlaista haastetta. Halusin kokea samaa. Kyselin mahdollisuutta vaihtamiseen ja minulle sanottiin, että minun täytyy itse selvittää asiaa. Tästä innostuneena lähdin selvittämään asiaa ja vaikeuksien kautta sain vaihdettua itse osoittamalla taitoni äidinkielen tunneille. Tästä syystä peruskoulun päättötodistuksessani lukeekin suomi äidinkielenä toisen kielen sijaan.

Lukio ja kurssien valitseminen tarkoittivat jälleen kerran samojen kysymysten alkamisen kielen suhteen. Aloitin äidinkielen tunnit ja jatkoin samalla vanhalla tiellä. Tasaisella 9 ja 8 asteikolla vaihdelleet kurssinumerot olivat minulle hyvin käyviä ja olin tyytyväinen näihin. Koska elämä ei voi olla pelkästään ruusuilla tanssimista, olivat muutamat kurssit kauhutarinoita äidinkielen osalta. Lyhyesti selitettynä olen joutunut käymään keskusteluja siitä, kuinka haluan arvostelun olevan täysin samaa kuin luokkatovereitteni riippumatta taustoistani. Samaisen opettajan kanssa kävimme keskustelua kumpaa minun kannattaakaan yo –kirjoituksen reaaliksi valita, äidinkieli vai s2. Koska olen aina ollut sitä itsepäisyyden sorttia, joka halusi näyttää muille pystyvänsä siihen mihin minun ei uskottu pystyvän, halusin näyttää pystyväni kirjoittamaan äidinkielen ja voivani saada siitä yhtä hyvän arvosanan kuin suomen kieltä äidinkielenään puhuvan ikätoverini. Loppujen lopuksi kuitenkin kaikkien muiden koulupaineiden ja loputtomien kurssien painaessa päälle, päädyin menemään siitä, mistä aita on matalin ja päädyin s2:n kirjoittamiseen. 

Tämän pienen kielihistoriani jälkeen palataanpa äidinkieleeni. Ansioluetteloa kirjoittaessani kirjoitan sekä somalian että suomen kielen kohdalle äidinkieli. Molemmat kielet ovat yhtä vahvasti äidinkielen lailla hallussa. Minulta useimmiten kysytään, millä kielellä ajattelet enkä osaa heti välttämättä vastata tähänkään. Kun syvemmin pohdin, ajattelen kummallakin kielellä. Sekakieli. Sitä käytän erittäin useasti. Meillä kotona minun päiväkoti-ikääni verrattuna käytetään enemmän sekakieltä kuin pelkkää yhtä kieltä. Somalian kieltä käytän päivittäin, mutta niin käytän myös suomea. Ilmaisen itseäni ja tunteitani paremmin suomen kielellä eli suomen kieli on tunnekieleni. Minulla on siis kaksi äidinkieltä, vaikka toista kieltä ei kumpikaan vanhemmistani äidinkielenään puhu. Hämmentävää, tiedän.

”Puhut erittäin hyvin somalian kieltä.”, sanotaan somalialaisen yhteisön keskuudessa. Toisaalta suomalaisessa yhteisössä keskustelut hyvinkin useasti päättyvät jokseenkin seuraavalla tavalla ”Mutta sinähän puhut erittäin sujuvasti suomen kieltä. Oletko…?”,”Kyllä, olen täällä syntynyt, juu.”. Jos jokin on hämmentävää, niin tämä. Vaikka monesti tekisikin mieli sanoa juurikin se "kiitoksia samoin", mietin, että ehkä tämä toinen henkilö ihan tosissaan tarkoitti tätä kehua eikä välttämättä edes tajua sanoneensa asiaa. Tämän jälkeen pohdin, että jos minulle täällä syntyneenä ja kasvaneena sanotaan tämän kaltaisia ”kehuja”, miten tulevien sukupolvien kohdalla? Onhan heidän tilanteensa kuitenkin vielä hassumpi. Heillä heidän isovanhempansa ovat kotoisin muualta, mutta vanhemmat ovat täältä Suomesta ja näin ollen he tulevat olemaan toinen sukupolvi, joka on täällä syntynyt. 

Väri ei muutu, mutta suomalaisuus kuitenkin kasvaa tulevissa sukupolvissa entistäkin suuremmaksi, vaikka somalialaisuuskaan ei lähde kulumallakaan. Tulevat sukupolvet tulevat varmasti kokemaan itseään enemmän suomalaisiksi kuin meidän sukupolvi tällä hetkellä. Mietin vain, tuleeko tämänlainen "kehu" aiheuttamaan yhtälailla tai jopa enemmän hämmennystä kuin minussa?

Hämmennyn sen takia, että enpähän ole nähnyt omille suomalaisille ikätovereilleni tokaistavan, että ”puhut erittäin sujuvasti suomen kieltä”. Miksi minulle, "toisen sukupolven maahanmuuttajataustaiselle", sitten täytyy? 

- Khadra